Iäkäs nainen ja nuori poika tanssivat tangoa Vencen aukiolla illan hämärässä. Etelä-Ransa näytti kuinka kaikenikäiset juhlivat yhdessä yömyöhään.

Roseviiniä isoäidin kanssa – Kuinka Etelä-Ranska ja Vence veivät sydämeni

Matkajutut

Etelä-Ranska voi todellakin viedä sydämen. Tuokiokuvassa kerron kuinka eteläranskalainen Vencen pikkukaupunki ja sen ihmiset tekivät syvän vaikutuksen minuun. Täällä opin, mitä on ranskalainen ilonpito ja sydämellisyys.

Kävelen pitkin Vencen keskiaikaisen linnoituksen kujia, valikoiden illan ruokapaikkaa kaupungin tarjonnasta. Kello on yli kahdeksan, ihoa hyväilevä heinäkuinen ilta on hämärtynyt.

Saavun ravintoloiden, kaupungintalon ja kirkon reunustamalle aukiolle, joka on päivisin lähes autio. Nyt se on täyttynyt valkoisilla pöydillä, tuoleilla ja ihmisillä. Pöydissä on viinipulloja, kaikkialla kuuluu iloinen puheensorina. Valonheittimillä väritetyn kaupungintalon parvekkeella solisti asettelee mikrofonia.

Kirkon vieressä vaatimattomassa katoksessa lukee Association Emma. Luovun saman tien ajatuksesta ruokailla ravintolassa ja asetun jonoon tilaamaan. ”Viiniä saa valitettavasti vain pulloissa”, nuori nainen kertoo. Ostan tarjolla olevan puolen litran roseen toivoen voivani pian jakaa sen. Mainostettuja Pain Bagnat -sämpylöitä ei näy, joten tilaan itselleni muuta.

Etelä-Ranska ja sen lämmin, hämärtyvä ilta isoäidin ja katraan seurassa

Tyhjää pöytää on vaikea löytää. Kysyn seitsemänhenkiseltä seurueelta, voinko istua heidän seurakseen.

”Totta kai”, sanoo minua hieman vanhempi mies esittäytyen Marciksi. Istuudun, kaadan itselleni roseeta ja tarjoan sitä myös muille.

Marc esittelee minulle seurueen: vaimonsa Cecilen, heidän neljä lastaan ja äitinsä Miriamin. Marc sanoo, että hänen vaimonsa ei puhu englantia, mutta lapset kyllä. Murrosikäiset tuijottavat minua kulmiensa alta, nuoremmat kinuavat Cecileltä karkkia.

Tutkin pöytiin jaettuja esitteitä ja yritän päästä selville illan aiheesta. Esitteessä on rukouksia ja kaupunginjohtajan tervehdys. Päättelen illan olevan kirkon, kaupungin ja hyväntekeväisyysjärjestön yhteinen tempaus.

Ilta hämärtyy Vencen raatihuoneen aukiolla, joka on täyttynyt juhlivista ihmisistä. Etelä-Ranska ja sen ihmiset veivät sydämeni.

Marc kysyy haluanko, että hän tilaa minulle Pain Bagnatin.

”Se on kaikille varattu ilmainen jälkiruoka varsinaisen ostoksen jälkeen.”

Isoäiti Miriamilla on paljon kerrottavaa, tosin saksaksi, joten tehtäväkseni jää lähinnä nyökkäillä hyväksyvästi. Miriam kertoo, että juhla on järjestetty Pyhän Elisabetin kunniaksi.

”Täällä juhliminen on turvallista. Kaupungin muurien sisälle pääsee vain kävellen porttien kautta. Jokaisella portilla partioivat poliisit”, hän kertoo, viitaten vain kaksi viikkoa aikaisemmin tapahtuneeseen terroritekoon Nizzassa.

Kuvittelen tämän kaiken oman kotikaupunkini Haminan kauniin raatihuoneen ympäristöön, millaistahan se olisi? Harmaahapsinen madame opettaa tangon askelia noin 13-vuotiaalle nuorelle miehelle, todennäköisesti lapsenlapselleen. Pienimmät hyppelevät muiden joukossa sievissä kesäkoltuissaan. Kello lähentelee yhtätoista, mutta kukaan ei ole huolissaan lasten nukkumaanmenoajoista. Jossain välissä koko tori laulaa ja tanssii muodostelmissa tutulta kuulostavaa sävelmää. Sielunhoitoa, soppaa ja sambaa sulassa sovussa.

Tyhjennämme Miriamin kanssa koko roseen. Pullon lämmetessä sen tulostettu etiketti sämpylän kuvalla on puoliksi lionnut pois.

Sormin syötettyä soccaa

Viimeisenä päivänäni Vencessä vuokraemäntäni Veroniquen miesystävä kuljettaa matkalaukkuni Veroniquen äidin luo, jotta minun ei tarvitse raahata sitä ympäri kaupunkia bussia odotellessa.

Kesäpäivä on kuuma. Varjoisassa katukahvilassa tilaan soccaa, koska en ole maistanut sitä vielä.

”Minulla on kaupungin paras socca, ja näin sitä syödään!”.

Paikan omistaja ripottelee harmaapippuria ohukaista muistuttavalle lätylle, rullaa palan ja syöttää sen suuhuni omin sormin.

Kiirehdin hakemaan matkalaukkuani Veroniquen äidin luota. Hän on juuri palannut joka-aamuiselta uintiretkeltään Cagnes-sur-Meristä ja haluaa kuulla, miksi olen kaupungissa.

”Haluaisitko kahviakin”, hän kysyy tarjotessaan vettä.

Joudun kieltäytymään, vaikka voisin istuskella upottavassa sohvassa iltaan asti. Bussi seuraavaan kylään ja seuraavaan majapaikkaani lähtee ihan kohta.

Etelä-Ranska ja Vence jäivät ikuisesti sydämeen

Linja-autopysäkkiä kohti kulkiessani kurkin kaupunkia hyvästellen matkan varren pieniin gallerioihin, kun kuulen nimeäni huudettavan kadun toiselta puolelta. Hyväntekeväisyysillassa tapaamani Marc ja Cecile juoksevat kadun yli ja tervehtivät minua poskisuudelmin, vaikka olen tavannut heidät vain kerran aiemmin.

”Toivottavasti olet viihtynyt, nähdään kun tulet tänne taas uudelleen!”.

Sydämeni tälle pienelle kaupungille on sulanut, kuin voi soccapannun pintaan.

Kirjoitan myöhemmin blogiini lisää ihania kokemuksia Etelä-Ranskasta ja Nizzaa sekä Venceä ympäröivistä pikkukylistä. Pysy kanavalla, mon cheri!

No Comments Write a comment

Matkoista ja kauniista asioista inspiroituva copywriter, toimittaja ja yrittäjä.

No Comments

Leave a Reply